Kun luin lapsen kehityksestä, törmäsin siihen, että vielä 5-vuotiaan lapsen ajattelu on mustavalkoista. Ajattelua hallitsee totaalisuus. Asiat joko tapahtuvat tai ehdottomasti eivät. Välimuotoja tällainen ajattelu ei tunne.
Heräsin eilen yhtäkkiä siihen, että olen mukana ryhmäkeskustelussa, jossa olen ehdottomasti väärässä tai ehdottomasti oikeassa. Ilmaisin itseni juuri niin kuin tunsin, joka tuntui olevan harmaalla sektorilla. Silti olin tuomittu, koska en ollut mielipiteessäni ehdoton. Tunsin oloni kurjaksi, koska sosiaalisesti minut oli ajettu nurkkaan. Ei ollut helppoa olla yhden voimakkaan vaatimuksen kanssa yksin, vaikkakin vain vähän eri mieltä.
En kuitenkaan keskustellut 5-vuotiaan kanssa vaan 42-vuotiaan miehen kanssa.
Asia sai kuitenkin yllättävän käänteen. Ryhmän muut miesjäsenet, jotka eivät aiemmin olleet ilmaisseet mielipidettä vaan tyytyneet nyökyttelemään. Nyt he joutuivat tilanteeseen, jossa joutuivat vastaamaan, kyseisen jo raivosta pursuavan, henkilön suoraan vaatimukseen. Kyseessä oli, oletko puolellani tai vastaan, tilanne. Yllätyksekseni puolet henkilöistä edusti myös harmaata sektoria. Toinen puoli ei uskaltanut ilmaista mitään.
Olisin paennut, jos minulle olisi tarjoutunut tilaisuus. Omatuntoni kuitenkin velvoitti olemaan rehellinen itselleni ja edustamaan omaa mielipidettä. Säikähdin tätä pientä askelta minulle, mutta suurta askelta ihmiskunnan historiassa. Tiedän sotien syttyvän pienistä liekeistä. Olen nyt taas maistanut osaani tästä kakusta.
Historia tuntee esimerkkejä lukuisista ”suurmiehistä” jokaiselta sukupolvelta, jotka ovat olleet ehdottomasti oikeassa. Onko mahdollista, että suurmiehet, eivät olisi olleet yhtä suuria, jos joku olisi ollut edes kerran ehdottomasti edes vähän eri mieltä?
Tilaa podcast(audio)-syöte
Tosikot Facebookissa
Tosikot Twitterissä